Jussi 69 käyttää somea vain työssään

Somessa riitely
ei ole minua
varten

TEKSTI VESA HÄKLI
KUVAT PASI KLEMETTI, VILHELM SJÖSTRÖM, ANABEL DFLUX.

The 69 Eyes -yhtyeen rumpali, radiotoimittaja ja ravintoloitsija Jussi 69 on maailmaa kiertäessään oppinut yhä enemmän arvostamaan kotimaataan.

Jussi 69:n yhtye The 69 Eyes on viettänyt viime aikoja sekä tien päällä koto-Suomessa että studiossa, ja bändin uutta musiikkia on tulossa hyvinkin pian. Hän työskentelee lisäksi Radio Rockissa oman ohjelmansa toimittajana, ja on mukana ravintolabisneksessä kuusi vuotta sitten avatun helsinkiläisen The Riff -rokkibaarin yhtenä omistajana. Pandemia rajoituksineen on koetellut Jussin ammatteja, mutta kuivin jaloin on edelleen selvitty.
- Ravintola-ala on ollut aika sekamelskaa viime aikoina, Jussi huokaa.
- Moni sivustaseuraaja on saattanut kuvitella, että muusikot ja ravintolayrittäjät ovat vain istuneet kotona ja odottaneet kaksi vuotta, mutta tilanne on todellisuudessa se, että hommaa on ollut nelinkertaisesti enemmän sopeutuessamme alati muuttuviin tilanteisiin. Juuri nyt tilanne näyttää ihan hyvältä.
Juuri ennen kuin maailma pysähtyi viime vuonna, The 69 Eyes oli todennäköisesti maailman viimeinen kiertueella ollut yhtye.
- Teimme juuri ennen koronapandemiaa kaksi koko Yhdysvallat käsittänyttä kiertuetta, Euroopan kiertueen ja koko Venäjän. Olimme Venäjällä, kun pandemia oli jo päällä, viimeisenä bändinä maailmassa palasimme viimeisellä lennolla kotiin. Siitä kiertue olisi jatkunut käsittämään kaikki Etelä-Amerikan maat. Niinhän luonnollisesti ei sitten tapahtunut. Kalenterissani lukee tällä hetkellä, että Venäjän-kiertue on alkuvuodesta ja Etelä-Amerikka keväällä. En enää stressaa siitä, tapahtuvatko ne vai ei, se ei ole minun käsissäni.

Rock-tyyli erotti massasta

Itä-Helsingin Vuosaaressa syntynyt Jussi kävi koulunsa 1980-luvulla Espoon Pohjois-Tapiolan yläasteella asuen Laajalahdessa, joka oli koulusta kävelymatkan päässä sijaitseva silloinen kahden kaupan ja yhden kirjaston omaava pieni lähiö Espoossa.
- Koen kuitenkin olevani helsinkiläinen. Helsingissä synnyin, siellä kävin tarhan, ja Pohjois-Tapiolasta pystyi skeittaamaan Helsingin keskustaan.
Koulunkäynnistä Jussi muistaa pitäneensä todella paljon.
- Siellä olivat kaikki parhaat kaverini, siellä olivat tytöt ja kaikki muu, mikä nuorta kiinnostaa. Kävin koulua tosi mielelläni, siitä on minulla mieluisat muistot. En minä niitä läksyjä tosin kauheasti tehnyt. Oppimispuoli siis oli vähän niin ja näin, mutta tykkäsin käydä siellä, koska kaikki kaveritkin olivat siellä.
Muista koululaispojista ulkoiselta tyyliltään vahvasti eronnut Jussi joutui toki naljailijoiden silmätikuksi, mutta toteaa, ettei koe asiasta traumatisoituneensa.
- Muistan semmoisen kohdan elämästäni, kun olen ollut ehkä kolmentoista vanha. 1980-luvulla olen siis koulua käynyt. Jokaisen pojan piti pukeutua kuin Marty McFly Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Se oli se univormu, piti olla Levikset ja paita. Minä taas haluhalusin pukeutua kuten ihailemani rock-tähdet. Totta kai siitä tuli sanomista ja ilkkumista, jotain tönimistä. Ei mitään raffia.

Kiusaajille ei maailma avautunut

Äidin sanat helisevät Jussin korvissa tänäkin päivänä hänen muistellessaan kouluvuosiaan.
- Muistan äitini kerran minulle sanoneen, että jos haluat vetää tuon juttusi tuolla tavalla ja näyttää erilaiselta kuin kaikki muut pojat siellä, niin tee se sitten leuka pystyssä ylpeästi, äläkä tule itkemään että mistä tämä johtuu. Tai sitten voit olla kuin kaikki muutkin koulussa ja sopeutua harmaaseen massaan. Se oli mielestäni erittäin pätevä elämänohje, ja sitä noudatinkin. Niistä muutamasta harvasta kiusaajapojasta en ollut moksiskaan, enkä lähtenyt kotiin itkemään, joten he kyllästyivät ja hyväksyivät, että tuo jätkä on tuollainen. He kun eivät saaneet mitään kiksejä siitä, kun en ruvennut parkumaan.
Jussin rock-tyyli vei hänet musiikkimaailmaan menestyväksi rumpaliksi. Yhtä hyvin ei käynyt kiusaajille.
- Joka koulussa on pari kiusaajahahmoa, joille ei ilmeisesti elämän myöhemmässä vaiheessa käy kauhean hyvin. Ne kovismopopojat, jotka minun aikanani tykkäsivät uhota, eivät ole aikuistuessaan oikein pärjänneet elämänsä kanssa. Tämä on toki vain minun kokemukseni omasta kouluympäristöstäni vuosikymmenten takaa.

Onneksi somea ei ollut nuoruudessa

Sosiaalisen median kulttuuri ei ole Jussille aivan vierasta, mutta kokopäivätoimiseksi somen selaajaksi hänestä ei ole.
- Olen todella kiitollinen siitä, että omassa nuoruudessani somea ei ollut. Silloin piti mennä soittamaan kaverin ovikelloa ja pyytää sitä ulos vaikka potkimaan palloa tai soittamaan rumpuja autotallissa.
- Nyt aikuisena joudun käyttämään somea työkaluna, ja vain ja ainoastaan sellaisena sitä myös käytän. Minulla on Instagram- ja Facebook-tilit sen takia, että ilmoitan siellä, milloin yhtyeemme esiintyy ja milloin levymme ilmestyy, muuhun en itse sitä käytä. En käy Twitterissä riitelemässä ihmisten kanssa, sellainen ei ole minua varten ollenkaan. En ymmärrä mitään jostain Yodelista, koska en ole koskaan edes nähnyt, miten se toimii. Tiedän kyllä, että sielläkin saa huudella.

viivi altonen haluan insipiroida ihmisia

Fanit avautuvat

Viittäkymppiä lähestyvä Jussi ymmärtää myös, että somekokemuskin on sukupolvesta riippuen erilainen.
- Olen iältäni jo sen verran vanha, että minua tuskin lasketaan edes boomeriksi, hän naurahtaa.
- Olen kuitenkin kartalla näistä asioista ehkä enemmän kuin monet ikäiseni, koska yhtyeellämme on aina uutta sukupolvea yleisössä. Siellä on meidän kanssamme samaa ikäpolvea, mutta myös nuorisoa, joka aina meitä lähestyy, ja saan heidän kauttaan noita asioita kuulla, kun kierrämme maailmaa.
Jussin bändin viimeiseltä Yhdysvaltain kiertueelta hän muistaa erityisesti yhden nuoren miehen kokemuksen.
- Kundi oli varmaan seitsemäntoista vanha. Hän sanoi, että on koko elämänsä joutunut kiusatuksi koulussa ja kokenut ulkopuolisuutta. Hän oli aika syrjäisestä kaupungista, ja oli sitten löytänyt musiikin ja sitä kautta yhteisön – tavallaan heimon – jossa oli muitakin hänen kaltaisiaan ihmisiä. Juttelin pitkään hänen kanssaan bussimme vieressä siitä, kuinka hän oli lopulta löytänyt yhteisönsä meidän musiikkimme kautta. Hän oli saanut paljon ystäviä juuri somessa, meidän fanifoorumillamme.

Nuorten maailmankuva vaarassa vääristyä

Jussilla on omaakin jälkipolvea. Hänen jo täysi-ikäinen tyttärensä työskentelee ammatikseen sosiaalisen median parissa.
- Hän pitää minut kartalla siitä, mitä siellä tapahtuu. Enhän minä ymmärtäisi jostain TikTok -maailmasta yhtään mitään ilman, että tytär kertoisi mitä siellä tehdään. Sehän on ihan työkalu hänellekin.
Jussin oma kommunikointini hänen ystäviensä kanssa tapahtuu vanhakantaisella tavalla.
- Heillä on minun puhelinnumeroni ja he soittavat minulle. En käy Twitterissä kertomassa mielipiteitäni, enkä hae elämäni ihanteita skrollaamalla Instagramia miettimällä että voi vitsi, kun minulla olisi tuollainen nahkatakki kuin tuolla kauniissa maisemissa prätkällä ajavalla tyypillä.
- Tiedän, että saattaa joidenkin nuorten maailmankuvaa vähän vääristää se, että he viettävät koko päivän selaillen niitä ihania aamiaisia ja täydellisesti meikattuja tyttöjä palmujen alla turkoosin meren äärellä. Se on vain Instagram-maailma. En minä toki haikaile nostalgisesti mihinkään vanhoihin aikoihin, se on vain tämän ajan henki.

Arvot asettuvat kohdalleen

viivi altonen haluan insipiroida ihmisiaJussi palaa muistoissaan koulunuoruuteensa ja heijastaa sitä kautta mietteitään siitä, millaisena maailma ja kotimaa nyt hänelle näyttäytyvät.
- Kun itse olin nuori, minulla oli koko ajan suunnitelma ja määränpää. Vaikka en valitettavasti niitä läksyjäni niin kovasti tehnyt, niin en ollut ajelehtiva nuori. Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut elämässäni päämäärä. Halusin olla oman itseni työnantaja, eli soittaa bändissä rockia. Nuorena tuntui siltä, että Suomi on ehkä tylsä, harmaa ja liian pieni maa, piti päästä näkemään koko maailma. Nyt olen sen saanut tehdä. Olen nähnyt aika paljon maailmaa, ja huomannut sen, että kauempaa kotiin päin katsoessa huomaan, kuinka hyvin meillä täällä asiat ovat.
Maailma on näyttänyt kiertue-elämän ja muun matkustelun kautta karumpaakin puoltaan.
- Olen ollut monessa paikassa joissa ei ole puhettakaan, että pääsisit kouluun, olen ollut maissa, joissa kouluissa tehdään turvatarkastuksia aseiden takia, maissa, joissa koululaiset ammuskelevat toisiaan, olen ollut Rion faveloissa, joissa 12-vuotiaat myyvät aseistettuina huumeita ja niin pois päin. Se panee arvostamaan sitä, kuinka hyvin Suomessa on asiat. Meillä on ilmainen koulujärjestelmä, jonka takia olen oppinut entistä enemmän arvostamaan kotimaatani.
- Elämässä on tärkeää myös se, että muistaa sanoa toiselle jotain kivaa, kehua hyvästä työstä. Jos vaikka lapsena on pelannut jalkapalloa ja kaveri sanoo, että hyvin syötetty, siitä tulee hyvä fiilis molemmille, ja todennäköisesti muistat sen vielä viisikymppisenä. Sama asia pätee nyt aikuisena työelämässä. Siinä on minusta kiteytettynä se, miten ihmisten pitäisi toisiaan kohtaan toimia. Valitettavaa on, etteivät kaikki niin toimi. Maailma on turhan täynnä aivan tyhjästä riitelyä. Niin koululaisille kuin aikuisillekin on tärkeää muistaa, että negatiivisessa ympäristössä ei kukaan viihde, vaan ne kannustuksen ja kehumisen sanat ovat aina paikallaan, ja ne kantavat pitkälle.

jussi69 5

Facebook

Lehden tiedot

Kustantaja:
Kiva Kustannus Oy
2351324-7
Mekaanikonkonkatu 3 B 22
00880 Helsinki

asiakaspalvelu@koulurauhaa.fi
puh. 044 7256673

Lähetä postia

Lähetä rohkeasti postia kokemuksista ja ajatuksistasi kiusaamisesta ja muusta aiheeseen liittyvästä.
Voit lähettää juttutoiveita, runoja, kolumneja, pakinoita tai piirroksia ja valokuviakin. Julkaisemme ainestoa Koulurauhaa-lehdessä halutessasi nimimerkillä. Liitä kuitenkin postiisi nimesi ja yhteystietosi. Voit lähettää sähköpostitse osoitteeseen: asiakaspalvelu(at)koulurauhaa.fi

Uusin lehti

kansi 3 2016 225x300

Privacy & Cookies: This site uses cookies. By continuing to use this website, you agree to their use.
To find out more, including how to control cookies, see here: Cookie Policy