§§§ Kiusaaminen on rikos

Henkinen ja fyysinen väkivalta rikoslaissa

Väkivalta on rikos. Rikoslain uudistuksessa vuonna 1995 myös henkinen väkivalta saatiin rikoksena tuomittavaksi.

Pahoinpitely  5 § (21.4.1995/578)
Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Yritys on rangaistava.

Rikoskalissa henkisen väkivallan määrittely on tehty mahdollisimman kaikenkattavaksi näillä sanoin:  "...taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan...".

Väkivaltarikokset kuuluvat yleisen syyttäjän toimivaltaan, eli ne voidaan jättää poliisin tutkittavaksi. Tutkinnanjohtaja aikanaan sitten päättää, riittävätkö todisteet asian viemiseksi käräjille, tai onko asia yleensäkään niin vakava, että sitä kannattaisi prosessoida pitempään.
Ennen kuin pahoinpitelyä on järkevää viedä rikosilmoituksella tai tutkintapyynnöllä poliisin tutkittavaksi, on harkittava, onko asiassa olemassa todisteita tai ovatko todisteet hankittavissa.
Usein väkivallan uhri ei osaa itse arvioida, mikä on todiste. Toisaalta hyvin usein uhrit eivät huomaa, että todisteet on helposti hankittavissa.  Kummassakin tapauksessa ulkopuolinen avustaja saattaa auttaa näkemään järkevimmän tavan edetä.

Rangaistusvaatimus vai vain oikeutta?

Tavallista on, että rikoksen uhri sanoo hakevansa vain oikeutta, mutta hän ei halua esittää mitään (kostonhaluisia) rangaistus- ja korvausvaatimuksia syylliselle. Näillä puhein poliisille jätetty rikosilmoitus tai tutkintapyyntö päätyy jokseenkin automaattisesti tutkimatta jättämiseen. Pelkästään oikeutta hakeva ei käräjille pääse.
Rikosilmoitukseen tai tutkintapyyntöön on lisättävä rangaistus- ja korvausvaatimus, jos haluaa, että asiaa edes tutkitaan ja sen rikossisältöä edes harkitaan poliisissa.

Tutkintapyyntö vai rikosilmoitus?

Väkivaltarikos kuten muutkin rikokset voidaan jättää poliisin tutkittavaksi joko rikosilmoituksella tai tutkintapyynnöllä. Näillä on yksi olennaisen merkittävä ero: jos todisteet rikokseksi väitetystä tapahtumasta jäävät saamatta tai osoittautuvat kertakaikkisen vääriksi, niin asia voi kääntyä rikosilmoituksen tekijää vastaan.  Aiheeton rikosilmoitus on tuomittava teko.
Jos on vähänkään epävarma todisteiden riittävyydestä, niin parasta on pysyä  tutkintapyyntömenettelyssä. Tällöin harkitaan, "onko todennäköiset syyt epäillä, että rikos on tapahtunut" . Tutkintapyynnössä ei siis väitetä, että joku on syyllistynyt rikokseen, vaan halutaan selvittää, onko hän/he syyllistyneet rikokseen.

Jos on olemassa todennäköiset syyt epäillä, että rikos on tapahtunut, niin silloin vastasyytettä ei voi nostaa, vaikka syyllisyydestä ei saataisikaan kenenkään osalta käräjille johtavaa näyttöä.
Tutkintapyyntö on paikallaan esimerkiksi silloin, kun fyysiset ja henkiset vammat on todistettavissa, mutta täyttä varmuutta aiheuttajasta ja todella vahvoja todisteita syyllisestä ei ole. On turvallisempaa jättää tutkintapyyntö, kuin arvailla, kuka tai ketkä olivat syyllisiä ja tehdä heistä suoraan rikosilmoitus.
Se että uhri itse tietää varmuudella syyllisen, ei riitä alkuunkaan. Se varmuus on luotava myös sivullisille. Tämä onnistuu vain todisteiden valossa.

TÄRKEÄÄ: Pidä kiinni viimeisestä puheenvuorosta

Se kumpi riitaosapuolista saa viimeisen puheenvuoron, on olennaisen tärkeää. Tavallinen käsittelyjärjestys  poliisissa ja myös julkisen vallan päätöksenteossa on, että uhri tai muutoin kärsinyt osapuoli esittää syytöksen, syyllinen jättää omat itseään puolustavat selityksensä, ja päätös tehdään näillä viimeiseksi jätetyillä tiedoilla.

Kunnallisessa päätöksenteossa yksi kelvottoman puolueellisen päätöksen tuntomerkki on, että kärsineelle osapuolelle, yleensä asian vireillepanijalle, ei anneta tilaisuutta nähdä syyllisen tai virkatehtäviään laiminlyöneen vastuullisen tahon selittelyitä. Päätös tehdään kiireen vilkkaan heti, kun syyllisen vastine on tullut perille päättäjälle.

Asian vireillepano tapahtuu poliisille jätettävällä rikosilmoituksella tai tutkimuspyynnöllä tai kuntapäätöksenteossa vapaamuotoisella "ilmiannolla" tai muulla vireillepanokirjeellä. Epäilty syyllinen siihen sitten vastaa tai antaa vastineensa. Arvattavasti syyllinen sanoo, että en tehnyt, ja siinä on sitten kaksi väitettä vastakkain.

Päätös tehdään syyllisen eduksi, jos muuta näyttöä ei ole.
Poliisin toimintaa ohjaavassa esitutkintalaissa on tärkeä lainkohta, jonka uhrit tuntevat huonosti. Se on tämä:

Esitutkintalaki - Esitutkinnan päättäminen, 42 § 
Ennen esitutkinnan päättämistä asianosaisille on varattava tilaisuus esittää esitutkintaviranomaiselle lausuntonsa esitutkinnassa kertyneestä aineistosta, jos se on omiaan jouduttamaan tai helpottamaan asian käsittelyä tuomioistuimessa. Lausunto on liitettävä esitutkintapöytäkirjaan.

Päätä aina rikosilmoituksesi tai tutkintapyyntösi jokseenkin tämän kaltaiseen virkkeeseen:
"Haluan antaa esitutkintalain 42 §:n tarkoittaman lausunnon kaikesta siitä aineistosta, joka esitutkinnassa kertyy."

Kunnallisessa asianvalmistelussa ja päätöksenteossa on syytä noudattaa samankaltaista menettelytapaa. Epäillyn syyllisen tai vastuullisen selitykset saa nähtäväkseen ennen lopullista päätöksentekoa tällä vaatimuksella:

"Haluan antaa vastaukseni vastineisiin ja kaikkeen muuhun aineistoon, jota asiankäsittelyssä kertyy."

Näin saat ensinnäkin nähdäksesi, millä vastaväitteillä epäilty syyllinen yrittää todistella syyttömyyttään. Yrittääkö hän todistaa uhrin mielikuvitusrikkaaksi mielenterveyspotilaaksi, joka  on diagnosoitu harhaluuloiseksi ja muutoinkin vainoharhaiseksi? Koko asia olisikin vain kuvitelmaa. Tai väittääkö hän, että hänellä on alibi, jonka sinä pystyt todistamaan keksityksi?
On tuhat ja yksi syytä, miksi uhrin on syytä tietää, millä keinoin syylliseksi arvioitu osapuoli yrittää kumota aiheet epäillä häntä syylliseksi rikokseen. Hänen selityksensä voittavat, jos et niistä tiedä etkä voi niitä kumota, ja päätös tehdään syyllisen selittelyissään mainitsemilla perusteilla.

Varmin tapa hävitä rikosjuttunsa on olla tutustumatta vastapuolen vastaväitteisiin jo esitutkintavaiheessa. Ne on osattava vaatia nähtäväksi esitutkintalain 42 §:n perusteella.

Tutkinnan tavoite: tosiseikat on todistettava

Kiusaamisen todistamisessa omalla mielipiteellä ei rikostutkintavaiheessa ole paljonkaan painoarvoa. On löydettävä todisteellisia dokumentteja jostakin tai sivullisia, jotka ei-asianosaisina voivat kertoa jotain tapahtuneesta.

Kukaan sivullinen, edes poliisi, ei välttämättä omin päin hoksaa, mistä parhaat näytöt ja todistajat on löydettävissä.  Siksi tämä esitutkintalain pykälä on varsin otettava vakavasti:

12 §  
Asianosaisen pyytämät kuulustelut ja muut tutkintatoimenpiteet on suoritettava, jos asianosainen osoittaa, että ne saattavat vaikuttaa asiaan, ja jollei niistä aiheudu asian laatuun nähden kohtuuttomia kustannuksia.

Uhrilla voi olla jo materiaalia, jonka tekstissä mainitaan jokin muu dokumentti, jossa asiaa on käsitelty tai sivuttu. Se dokumentti on syytä hankkia. Voi olla ihmisiä, joiden tiedetään olleen paikalla. Heillä on arvoa todistajana. Ehkä on ollut muita asiankäsittely-, hoito- tai terapiatapahtumia, joista on muistiinpanoja tai joissa mukana olleet ihmiset tietävät kertoa ulkopuolisen ihmisen näkökulmasta jotakin olennaista.

Nauriin varasta ei hirtetä, sanoo vanha sananlasku.  Tehtävien tutkimusten työpanos suhteutetaan saavutettavaan hyötyyn. Poliisitutkinnassa se on tutkinnanjohtajalle kuuluva arviointitehtävä.
Ikävä kyllä poliisin resurssien joutuessa aina vain tiukemmalle ja tiukemmalle taipumus tulkita mikä tahansa lisätutkintaesitys tarpeettomaksi on monessa tutkinnassa todellinen riski.

Koulukiusaaminen ei kuulu poliisin kiireellisyysjärjestyksessä lähellekään päällimmäisiä asioita.  Siksipä onkin erityisen tärkeää, että tutkintaa vaativalla uhrilla on itse hankitut todisteet kasassa mahdollisimman kattavasti.

Mikä on todiste, on mielenkiintoinen kysymys. Uhrin on hyvä jättää se puoli asianvalmistelusta sellaisen tahon vastattavaksi, jolla on jotakin kokemusta esitutkinnasta. Suurin riski on siinä, että uhri ei itsekään ymmärrä, että hänellä jo on tai hänen on helppo hankkia painoarvoltaan hyvin vakuuttavaa todistusaineistoa.

Vakuuttavalla käytöksellä on painoarvoa

Vakavan kiusaamisen uhriksi joutuneen on hyvä muistaa, että käräjille päästään, sinne ei jouduta. Silti oikeudenkäynnin tulosta eli lopputulemaa Suomessa on hyvin vaikea ennakoida. Mitä heikommat näytöt, sitä suurempi painoarvo on osapuolten uskottavuudella.

Uskottavuus on sitä, että tapahtumakuvaukset ja muut lausunnot eivät rullaa ja ryömi sen mukaan, kuka kysyy ja milloin kysytään. Se on sitä, että muistikuvat ovat tarkkoja ja tarkistettavissa, ja käräjäsalissa ne pitää olla jo todistettavissa.

Uskottavuus on myös käytöksen varmuutta. Asiansa tuntevalle uhrille se voi olla helppoa - tai sitten ei. Jos uhri on jännittynyt, kuten varmaan suurin osa suomalaisista käräjillä ollessaan on, niin se peittää varmuuden. Sen vuoksi jo ennen tutkintaa ja käräjiä asiat on muisteltava niin yksityiskohtaisen tarkkaan ja mielellään vaikka toistaen, ettei kuulusteluissa ja käräjillä tarvitse muuttaa sanomisiaan eiku, eiku -tyyliin.

Uskottavuus voi olla syyllisen ase. Kokenut ja paatunut pahis osaa hallita käytöstään ehkä paremmin kuin uhri, puhumattakaan varsinaisista valehtelun taitajista eli narsistisista vallankäyttäjistä. Heitäkin on joidenkin tutkimusten mukaan väestöstä muutama prosentti.

Jos todisteet ovat heikonpuoleiset, niin sitä suurempi painoarvo on asianosaisen uskottavuudella. Ja se on muistettava, että omalla kertomuksella ei periaatteessa ole suurtakaan merkitystä, mutta jämäkän kertomuksen ja esiintymisen uskottavuus tuo siihen joskus ennalta arvaamatonta painoarvoa.

Todisteet puhuvat. Ne puhuvat, vaikka oma käytös olisi epävarmaa. Mutta muista: omassa asiassaan ihminen on sokea, myös taitavin ja kokenein ihminen. Siksi todisteiden riittävyyden ja merkittävyyden arvioinnissa ja todisteiden hankinnassa kannattaa  kuunnella oikeudenkäyntiä edes jotenkin tuntevaa, kokenutta sivullista.

Oikeudenkäytön periaate on tämä: oikeutta ei jaeta, se on vain esitettyjen todisteiden arviointia. Oikeus harkitsee todisteen vastaan vastatodiste, osapuoli vastaan toinen osapuoli, ja se jolla on paremmat eväät, voittaa.

Oikeudessa punnitaan myös sitä, mikä on kohtuus tai mikä on yleisen oikeustajun mukaista. Joskus oikeuden päätöksessä tämä on näkyvissä. Silloin on syytä olla tyytyväinen.