Menestyskirjailija Katja Kettu, 37, on ahkeroinut romaaniensa, käsikirjoitustensa ja edustamisen parissa. Nyt hän puhuu kokemuksistaan opettajana.

Teksti – Vesa Häkli
Kuvat – WSOY

Katja Kettu lienee tällä hetkellä Suomen puhutuin kirjailija. Kätilö-romaanin elokuvaversio haalii jättiyleisöjä ja käy hyvin kaupaksi vientituotteenakin. Uutuusromaani Yöperhonen kolkuttelee myyntilistojen kärkisijoja. Ketulla itselläänkin on vientiä. Hän reissaa ulkomailla markkinoimassa Kätilöä, edustaa kirjakaupoissa ja kirjailijatapahtumissa uuden romaaninsa tiimoilta ja matkusti elokuvan myötä ympäri Suomea ennakkonäytöksissä. Lisäksi uutuuskirjan julkaisun yhteydessä on ollut annettavana kymmeniä haastatteluja eri medioille.

Välittömästi Yöperhosen käsikirjoituksen viimeisen version valmistuttua Katja Kettu lähti Yhdysvaltoihin tapaamaan Amerikan alkuperäisväestön ja suomalaisten yhteisiä jälkeläisiä, niin sanottuja fintiaaneja tekeillä olevaa tietoteosta varten. Haastattelua seuraavalla viikolla hän on menossa vieraaksi Islannin kirjallisuusfestivaalille.

Kirjailijan ammatin lisäksi Katja on tehnyt animaatioita, musiikkivideoita, näytelmä- ja elokuvakirjoituksen ja laulanut punkbändissä. Hänellä on myös opettajataustaa. Se onkin syy, miksi tämä juttu on tehty.

Erilaisuus on taiteen voimavara

Katja Kettu on opettanut ammattikorkeakoulu Metropoliassa elokuvan leikkausta ja kerrontaa ja pitänyt erilaisia työpajoja. Pisimpään hän on kuitenkin ollut opettajan toimessa Raahessa, Lybeckerin taideteollisessa koulussa. Siellä hän opetti animaatiota, erilaisten siihen liittyvien ohjelmien käyttöä, leikkausta, elokuvakäsikirjoitusta, animointia ja musiikkivideoiden tekoa.

-Olin siellä useamman vuoden, yhden vuoden olin kokonaan oman linjani vetäjänä.

Katjan kokemuksen mukaan taidekoulut erityisesti maakunnissa keräävät yhteen tavallista herkempiä oppilaita.

-Siellä on se rakenteellinen ongelma, että sinne on pantu sopeutumaan tällaisia vähän herkempiä nuoria ihmisiä. Luokissa on tyyppejä, jotka tarvitsivat selkeästi muutakin tukea kuin opetusta. Jouduin olemaan heille jonkinlaisena psykologina. Taidekouluissa on taas se hyvä puoli, että se taiteen tekeminen vaatii monesti vähän erilaisuutta. Ollaan siis enemmän tai vähemmän ulalla. Niinpä työrauha myös löytyi usein aika hyvin.

Hätä tuntui koulussa

Katjan opettajan ura osui aikaan, jolloin tapahtuivat Jokelan ja Kauhajoen traagiset kouluampumiset. Tapaukset järkyttivät koko kansaa, mutta erityisesti ne koskettivat koululaisia ja koulujen henkilökuntaa. Katja oudoksui sitä, että hänen oppilaitoksessaan asiaan ei kuitenkaan reagoitu.

-Sen hädän kyllä tunsi koulumaailmassa. Oppilaat olivat hermostuneita ja opettajat olivat hermostuneita. Jokelan tapauksen jälkeen kun menin Raahessa opettamaan, ei kukaan ollut ottanut asiakseen puhua oppilaiden kanssa asiasta. Ei ollut edes kysytty, haluaako joku puhua tai kysyä jotain asiasta, ja jos ei, niin mennään normaaliin päiväjärjestykseen. Jotenkin kömpelösti siinä sitten juteltiin ja asia jäi sikseen. Sehän vaikutti aika paljon ilmapiiriin, jengi alkoi pelätä toisiaan. Yksi oppilas, hyvin hermostunut ja selkeästi koulukiusattu, teki hienot nettisivut, johon hän oli japaniksi kirjoittanut että ”tapan teidät kaikki”. Hänellä oli tällaisia väkivaltafantasioita, ja mietin, mitä minun pitäisi asialle tehdä. Totesin, etten kai muuta voi kuin sössönä tätinä puhua tästä hänen kanssaan. Toivon, että hänellä ovat asiat nykyään paremmin.

Ärhäkästi väliin

Koulukiusaamiseen puuttumiseen on monta keinoa, ja Katja pitää ensiarvoisen tärkeänä sitä, että asiaan puututaan heti ongelmien ilmetessä, ei vasta, kun oppilas tulee kiusaamisesta ilmoittamaan. Moni kun ei kehtaa asiasta puhuakaan.

-Ensinnäkin täytyy pitää huoli siitä, että ketään ei kiusata. Joka luokasta löytyvät ne makeet pimut ja urheilijapojat, jotka sitten kokeilevat kepillä jäätä, että ketä voisi mollata. Varsinkaan ihmisellä, jolla on jo kiusatuksi tulleen taustaa, ei ole mitään kainoja vastata siihen. Otin itse ilmeisen toimivan linjan, että menin aika ärhäkästi väliin: ”sietäisitte itse saada selkäänne”.

Kontaktin luominen oppilaisiin oli toisinaan haasteellista.

-Oli muun muassa tyttö, jota en vuoteen saanut puhumaan mitään. Hänellä oli kohtauksia, joissa hän saattoi kesken tunnin ruveta kiljumaan jotain omia aggressioitaan. Sitten keksin, että me molemmathan tykkäämme koirista, ja hänellä oli tällainen manga-fanitus. Otin sitten vähän tästä mangasta selvää – onneksi veli oli katsonut Hopeanuolta lapsena (japanilainen 1980-luvun koira-aiheinen animesarja, toim. huom.)! Sitä kautta sitten löytyi väylä hänen sydämeensä.

Katjan opettaessa musiikkivideoiden tekemistä hän sai oppilaat avautumaan helposti.

-Jengi innostui, kun he tekivät jossain koulun ullakolla niitä videoitaan ja pääsivät omien bändiensä kanssa soittamaan. Siinä oppilaat avautuivat jo kovasti. Yksi tyyppi ei halunnut aluksi kertoa mistään mitään. ”Mitä harrastat?” ”Ei voi kertoa”. ”No miksi olet animaatiosta kiinnostunut?” ”Ei voi kertoa”. Kyllä hänkin loppujen lopuksi rupesi kertomaan.

En tietenkään voinut olla ”yksi heistä”, opettajalla on oltava auktoriteetti. Olin kuitenkin vähän erityyppinen kuin muut opet. Minulla ei ole opettaja-alan koulutusta, joten pyrin löytämään kontaktia oppilaisiin omilla keinoillani.

Vanhoilliset kyykyttivät

Koulussa oli myös ongelmia työilmapiirin kanssa.

-Muutamien opettajien kanssa oli hyvä meininki, mutta siellä oli lestadiolaisporukkaa, jonka kanssa homma alkoi mennä sen verran mahdottomaksi, että heidän takiaan lopetinkin opettamisen Raahessa.

Katjan vapaamieliset työmetodit eivät käyneet yksiin koulun vanhoillisen väen kanssa.

-Se ilmeni muun muassa ärsyttävänä kyttäilynä. Olin oppilaiden kanssa sopinut, ettei kaikilla tunneilla tarvitse olla koko aikaa, kunhan hommat muuten hoituvat. Toisaalta he saivat vaikka illalla tehdä jotain duunia, jos se sopi heille paremmin. Päästin oppilaita myös lähtemään koulusta perjantaisin aikaisemmin, koska osa asui toisella paikkakunnalla. Sitten tuli sanomista siitä, että olin teettänyt töitä liian vähän tai liian paljon, olin joko liian ankara tai liian lepsu.

-Oli kaikenlaista ihme kyykyttämistä. Kun olin jo usean vuoden opettanut, minulta ruvettiin vaatimaan rikosrekisteriotetta. Se toki pitää esittääkin, kun on alaikäisten kanssa tekemisissä, mutta moneen vuoteen sitä ei ollut kysytty, ja uuden rehtorin myötä alkoi sitten syynäys. Sen heille lähetinkin, mutta sitäpä ei voitukaan ottaa vastaan postitse, vaan minun olisi pitänyt sitä lähteä Helsingistä viemään Raaheen. Alkoi siinä vaiheessa pänniä tuollainen jatkuva tökkiminen.

-Jossain vaiheessa he eivät enää järjestäneet minulle asuntoa, joten nukuin yöni opettajanhuoneen lattialla. Sietokyvyn rajat tulivat vastaan, ja saivat pitää tunkkinsa.

Oppilaistani toki tykkäsin, mutta työyhteisö oli hankala, eikä ihmisen tarvitse kaikkea sietää.

Friikit friikkien sekaan

Katja miettii, evästetäänkö opettajia kylliksi ongelmatapausten ja kiusaamistilanteiden varalle.

- Olisi hyvä olla opettajille jonkinlainen kurssi siitä, miten lähestyä sellaista nuorta, jonka kotona ei todellakaan ymmärretä, mikä häntä ahdistaa. Kun oppilas ei ole normin mukainen, niin juuri maakunnissa heidät pistetään sinne taidekouluun muiden friikkien sekaan ”kun ei niistä oikein muuhun ole”.

-Opettajan työ kun ei ole vain sitä, että siirretään sitä tietoa tästä päästä x tuohon päähän y, vaan koulumaailmassahan oppilaat opettelevat myös elämään sitä tulevaa aikuisuuttaan. Siksi on tärkeää – vaikka kuinka hölmölläkin tavalla – mennä heti puuttumaan, jos joku tuntuu jäävän ulkopuolelle tai sitä sorretaan tai sille keljuillaan. Jos kaikki, mitä joku tekee, on joidenkin muiden mielestä väärin ja hölmöä ja se on koko ajan naljailun kohteena. Silloin on syöksyttävä sekaan. En ole ainakaan huomannut, että oma auktoriteettini olisi siinä koskaan kärsinyt. Ei sitä kukaan pahana pidä, jos opettaja osoittaa selkeästi, että häntä kiinnostaa oppilaidensa kokema kohtelu.

Oma häntä pystyyn

Työssään kirjailijana Katja on kokenut olevansa eri asemassa kuin miespuoliset kollegansa.

-Ainakaan monia lehtijuttuja minusta ei varmasti olisi kirjoitettu siihen tyylin kuin nyt on kirjoitettu, jos olisin mies.

Kun Katjan Kätilö-romaani ilmestyi, oli uutta, että hän oli tehnyt historiallisen romaanin.

-Silloin oli äijäosastoa esittämässä hienoja knoppikysymyksiä, että mitäs se tyttö tietää Lapin sodasta. Koko ajan sitä on vähemmän, mutta omaa häntää on kyllä nostettava alituiseen. Ei sitä kukaan muu pidä pystyssä. Sellainen nöyryys, joka on Suomessa kovasti arvossa, saattaa mieskirjailijoilla toimia, mutta jos naiskirjailija itseään vähättelee, niin sen todellakin uskovat kaikki. Se ei ole ammatillisesti kovin järkevää. Omaa tekemistään on pakko arvostaa, kyllä sitä sitten pikkuhiljaa alkavat muutkin arvostaa.